www.rainyseasonsmovie.com

Sina on iranilainen nuori, jonka elämä on kulttuurillisesti ajatellen harvinaisessa tilanteessa. Hänen vanhempansa ovat hakemassa avioeroa, ja he ovat muuttaneet jo pois yhteisestä asunnostaan. Sina asuttaa taloa yksin, eikä hän ole kovin ilahtunut asiasta. Uudenlainen vapaus on tuonut hänelle myös uusia ongelmia: koulu ei kiinnosta eikä taloudenhoitokaan tapahdu itsestään. Hän on myös pahassa velkavankeudessa paikalliselle huumediilerille, joka on ahdistanut Sinan pahaan oravanpyörään. Uutta toivoa tuo omaa elämäänsä karussa oleva Nahid–tyttö, joka antaa Sinalle uskoa paremmasta huomisesta.

Majid Barzegarin esikoiselokuva Sadekausi ei ole helppo elokuva. Se ei kerro, mitä etsiä tai mitä ajatella, eikä se osoita ketään sormella. Elokuva nähdään ja koetaan vain ja ainoastaan Sinan silmin. Käsivarakameralla tapahtuneen taidokkaan kuvauksen kautta katsoja voi tuntea hänen elämänsä kivuliaat hetket ja kokea Iranin kolean sään hänen silmillään. Synkkä, tumman vihreän ja harmaan säväyttämä värimaailma antaa lisää osviittaa päähenkilön sielunmaisemasta.

Sadekautta voisi luonnehtia enemmän elämän virraksi kuin varsinaiseksi kokoillan elokuvaksi. Sen melankolinen lähestymistapa on jopa tarkoituksellisesti luotaan työntävä, mutta samalla oudon kiehtova ja koukuttava. Katsojan päätettäväksi jää toimiiko tällainen kokeileva taidemuoto vai onko tarjolla unilääkettä syksyn hämärtäviin iltoihin. Varma on, ettei tämä kaikille sovi.

A.L.

* * *

Iranilainen Sadekausi kertoo Sina-nimisestä pojasta. Hänen vanhempansa ovat eroamassa, ja Sina asuu yksin perheen asunnossa. Sina tapaa sattumalta Nahidin, nuoren naisen, joka tarvitsee nukkumapaikan. Sina kutsuu hänet luokseen ja Nahid suostuu.

Sinalla on omat ongelmansa. Hän on sotkeutunut paikallisen huumediilerin Mamoudin tekemisiin ja on nyt hänelle velkaa paljon rahaa. Vaikka Sina kuinka yrittää maksaa velkansa, Mamoud on koko ajan vailla lisää rahaa.

Itseni elokuva jätti kylmäksi. En voinut samaistua yhteenkään elokuvan henkilöistä, koska heihin ei päässyt pintaa syvemmälle. Elokuva keskittyi kuvaamaan tapahtumia, mutta ei päähenkilöiden tunteita tai ajatuksia.

Elokuva oli aika tasainen, eikä se sisältänyt huippukohtia tai vauhdikkaita kohtauksia. Värimaailma oli elokuvassa synkkä, joka korosti elokuvan tunnelmaa.

Elokuva tuntui loppuvan kuin seinään ja loppu jäi hyvin avoimeksi. Ihmettelin myös elokuvan nimeä Sadekausi, joka ei millään tavalla kuvaa elokuvaa.

On aina huono juttu, jos elokuvaa katsoessa ei hirveästi kiinnosta, mitä päähenkilöille seuraavaksi tapahtuu, ja niin kävi valitettavasti tällä kertaa. Elokuva olisi ollut parempi, jos henkilöiden sisäistä maailmaa olisi paljastettu enemmän.

Lily 23 v.

* * *

Elokuvan tempo on kovin verkkainen ja tunnelma muutenkin hyvin melankolinen. Värimaailma on tylyn harmaa ja käsivaralla kuvatut kohtaukset saavat aikaan melko realistisen tunnelman, voisi jopa sanoa että kuvaustyyli on hyvin dokumenttimainen.

Ohjaaja ei missään vaiheessa yritä miellyttää katsojaa kauniilla tai hauskoilla asioilla, eikä muutenkaan mennä sieltä mistä aita on matalin. Elokuva tuntuikin moneen otteeseen varsin epämiellyttävältä katsoa, jota voisi pitää enemmän onnistumisen merkkinä kuin miinuspuolena. Pahaa oloahan tässä yritetään kuvata.

Elokuvan teemoiksi tuntuvat nousevan päähenkilön yksinäisyys ja sen kanssa selviäminen sekä velasta johtuva taakka, josta on vaikea puhua kenellekään perheessä vallitsevien olojen ja rahojen rikollisen alkuperän vuoksi.

Kuten elokuvan nimi antaa ymmärtää, Sadekausi on harmaa, apaattinen ja armoton elokuva. On kovin vaikeaa sanoa, pitääkö tästä elokuvasta vai ei. Toisaalta epämiellyttävilläkin asioilla on arvonsa ja ehkäpä tuntemukset kertovat enemmän katsojan omasta arvomaailmasta, kuin elokuvasta.

Joonas 23 v.

* * *

”En osaa elämää syyttää, en kiittää, se jääköön, en piittaa.” Näillä tuomari Nurmion sanoilla voisi siteerata Majid Barzegarin esikoiselokuvaa, jossa kuvataan 16-vuotiaan Sina-pojan edesottamuksia, joihin sisältyvät niin velkaantuminen huumediilerille kuin orastava ensirakkauskin pari vuotta vanhempaan Nahidiin.

Aineksia olisi kyllä riittänyt teemaan jos toiseenkin, mutta ongelma on siinä, ettei elokuvantekijä osaa ottaa kantaa puolesta eikä vastaan, toisin sanoen ei osaa syyttää ei kiittää.

Harmillista on lisäksi näköalattomuus, johdanto olisi ollut tarpeen vaikka tarina loppuukin kesken. Väkisinkin katsoja tulee pohtineeksi näimmekö tässä kokoillan elokuvan vai ainoastaan pari jaksoa iranilaisesta Salkkareista.

Vaikka käsivarakuvaus mahdollistaa katsomisen päähenkilön näkökulmasta, tuntuu siltä kuin koko elokuva olisi kuvattu harmaan suodattimen läpi. Ehkä ohjaaja haluaa näyttää, että tällaisena todellisuus näyttäytyy myös päähenkilön näkökulmasta katsottuna.

Juha 53 v.